Ennen oli ennen, nyt on nyt
On vuosi 1971. Olen pieni lettipäinen koululainen. Istun pulpetissani suorassa ja hiljaa. Viittaan opettajan kysellessä tunnilla, vaikka vastaustilanne minua jännittääkin. Osallistun aina yhteisiin tehtäviin ja käyttäydyn niissä rauhallisesti, kuten luonteelleni on ominaista. Tukkani on kammattu ja vaatteeni ovat puhtaat. En koskaan myöhästy koulusta, noudatan sääntöjä kurinalaisesti. Teen siististi ja kauniisti kaikki läksyni ja koulutehtäväni. Kunnioitan opettajaani. Olen kiltti ja ujo, 70-luvulla se on sallittua. Saan käyttäytymisarvosanaksi 10.
On vuosi 2012. Olet pieni lettipäinen koululainen. Istut pulpetissasi suorassa ja hiljaa. Viittaat opettajan kysellessä tunnilla, vaikka vastaustilanne sinua jännittääkin. Osallistut aina yhteisiin tehtäviin ja käyttäydyt niissä rauhallisesti, kuten luonteellesi on ominaista. Tukkasi on kammattu ja vaatteesi ovat puhtaat. Et koskaan myöhästy koulusta, noudatat sääntöjä kurinalaisesti. Teet siististi ja kauniisti kaikki läksysi ja koulutehtäväsi. Kunnioitat opettajaasi. Olet kiltti ja ujo, se ei ole trendikästä. Saat käyttäytymisarvosanaksi 8.
Maailma on muuttunut. Ihmisten arvot ja niiden mukana luonteenpiirteiden arvostus ovat muuttuneet. ”Hiljainen ja kiltti oppilas, joka käyttäytyy oikein, mutta ei pidä itsestään ääntä, ei koskaan voi saada parempaa numeroa kuin kahdeksan”, sanoo opettaja. Näin kuulema kerrotaan opetushallituksen ohjeistuksessa.
Minä, viimevuosituhannella kouluni käyneenä, olen oppinut kunnioittamaan opettajien näkemystä, mutta nyt rohkenen kysyä: onko todellakin näin? Eikö käyttäytymisen numero anneta käyttäytymisestä? Eikö kiitettävä käyttäytyminen enää ole sääntöjen ja muiden ihmisten huomioonottamista? Tuoko itsensä ja oman mielipiteensä tuputtaminen lisäpisteitä käyttäytymisarvosanaan?
Hiljainen ihminen käyttäytyy ja osallistuu omalla tavallaan. Tekeekö tuo luonteenpiirre hänestä huonomman käyttäytyjän kuin äänekkäämmästä luokkatoveristaan? Jos käyttäytymisen kiitettävä arvosana vaatii oppilaalta voimakasta oman mielipiteensä esilletuomista, eikö silloin arvostelu kohdistu suoraan lapsen luonteeseen?
Aikuisena tiedän, että yksi arvosana on kuin ”hyttysen ruippaus pintaveteen”, mutta pienelle koululaiselle se on suuri pettymys. Nämä pettymykset kulkevat lapsen mukana ja hän kohtaa ne aina peilatessaan omaa minäkuvaansa. Enkö saa olla sellainen kuin olen? Olenko ujona ja hiljaisena huonompi kuin muut?
Luonteet ja niiden mukanaan tuomat temperamentit ovat ihmiselle rikkaus. Erilaisuus tulee hyväksyä, löytää jokaisesta luonteenpiirteestä sen vahvuus, ei heikkous.