Voin sen tunnustaa, ankeuttajat ahdistavat.

Tiedättehän he, jotka löytävät kaikesta jotain hankalaa, synkkää tai vähintäänkin valittamisen aihetta. He ovat ankeuttajia, heitä kestän kipuilematta kuunnella vain välitunnin verran.

Vuosi 2020 oli surkea, siitä olemme kaikki samaa mieltä. Hetken lamaantumisen jälkeen osa ihmisistä kuitenkin pyrki nostamaan katsettaan valoon päin, osa ei. Ankeuttajat saivat ladata akkujaan. Kuinka paljon he tuosta vuodesta saivatkaan virtaa, olihan kerrankin mistä valittaa.

Olen hyväksynyt ankeuttajien vakiomäärän, rankkoja ankeuttajia on onneksi vain 10%. Nyt heidän lisääntymiseensä tarvittava synkkä maaperä on ollut rehevää ja lonkerot ovat levinneet. Jopa peruspositiiviset ihmiset ovat kurtistaneet kulmansa, laittaneet nenälleen harmaat lasit ja kääntäneet suupielet yhä pidemmiksi ajoiksi alaspäin.

Ankeuttajat supattavat pieniä viestejä ”ei kannata, turha yrittää, ei onnistu kuitenkaan”. Ja siinä missä ennen tekemistä siirrettiin, nyt päätetään ettei edes yritetä! Silloin kun joku uhmaa heidän apatiarinkiään, katsovat he tyynesti ohi, kertovat kiireestään, vaivautumatta uhraamaan aikaansa.

Erilaisuus on hyvä asia.

Negatiivisuus on nimensä mukaista.