Aamuyöstä heräsin erikoiseen uneen. (Ehkä iltalukemiseksi kannattaisi valita ennemmin proosaa kuin ammattikirjallisuutta) Unessa alitajuntani taas yhdisteli asioita ja yritti laittaa kapuloita visualistirattaisiini. Kirjasin uneni paperille ja näin tarina eteni:

Olin reilusti raivoissani.

Kolme kuukautta aiemmin tehty sopimus oli lähes mitätöity epämääräisellä mutinalla ja kaikki suunnittelutyö oli valumassa mutinan mukana hukkaan.  Silti astelin asiakkaani luota pois rauhallisena ja mietin, kannattaisiko minun vielä puhua, vai hakkaisinko vain päätäni liian paksuun ennakkoluulon seinään?

Olin tehnyt suullisen sopimuksen Saaran kanssa: panostaisin hänen yrityksensä visuaaliseen markkinointiin. Aloittaisin ryhtiliikkeellä unohdettujen näyteikkunoiden kanssa, kausiluontoisia esillepanoja ja ohikulkijoiden herättelyä. Sitten pikkuhiljaa eteenpäin: facebook-sivujen myötä somemarkkinointia ja näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa. Tekisin Saaran yrityksestä sitä kaivattua muistijälkeä ihmisten mieliin. Myöhemmin suunniteltaisiin yhdessä myös yrityksen liiketilan visuaalista ilmettä pois 80-luvulta kohti tämän päivän tunnelmaa. Olihan hänellä kaikki realistiset mahdollisuudet tuplata liikevaihto ja saada uutta buustia kaupankäyntiin.

Kaikki sujui kuin tanssi. Tein sovitusti mainoksia ja esillepanoja. Tulovirta kasvoi ja tekemäni työ tuotti tulosta.  Saara oli tyytyväinen. Sitten Saaraan iski menestymisen pelko. Entä jos hän asiakasmäärän lisääntyessä joutuu panostamaan myyntityöhön enemmän? Ehkä palkkaamaan lisää henkilökuntaa? Yrittäjän elämä ja business ovat soljuneet tasaisen tappavaan tahtiin vuosikymmenet. Ja tuo ”tasaisen tappava tahti” kuvasi täydellisesti virran vauhtia asiakaskunnan ikääntyessä. Epäluulo sosiaalista mediaa ja erityisesti somemarkkinointia kohtaa oli suuri.

 – ja uneni jatkui –

Vanha malli on tuttu ja turvallinen

Jossain vaiheessa Saara oli hetkeksi havahtunut ajatukseen, että uusia asiakkaita olisi saatava. Ehkä minä olin syyllistynyt ravistelemaan hänet tuosta ”ruususenunesta”, mutta nyt Saara siis halusi sinne takaisin turvaan.

En uskonut Saara pelkäävän kasvavaa tulovirtaa, ei kai sellaista yrittäjää voi olla joka euroja pelkäisi. Yksi pelkopeikoista oli ennakkoluulo uudenlaisen markkinointitavan mukanaan tuomaa julkisuutta kohtaan. Olin rohkaissut ja kannustanut. Olin kertonut vaihtoehdoista avaten esimerkkien avulla tietoa mahdollisuuksista liiketoiminnan kehittämiseen, uusi kuitenkin pelotti.

– unessani yritin keksiä ratkaisua ongelmaan –

Onko pakko jos ei taho?

Minä päätin ottaa aikalisän, en hetkeen markkinoisi Saaralle ainakaan sosiaalisen median mahdollisuuksia. Kunnioittaisin Yrittäjän tunnetilaa, tietänen hän tarvitsevat aikaa ajatella. Yrittäjä saisi niin halutessaan myös heittää potentiaalinsa hukkaan, vetää verhot lasiin, himmailla, sammuttaa valotkin halutessaan. Yrittäjän vapaus.

Hieman ennen heräämistäni muistan ajatelleeni kuinka haluaisin ja osaisin auttaa Saaraa, mutta tahtotilan täytyisi olla molemmilla yhtä vahva. Ehkä vuoden päästä niin jo olisi, mutta silloin voisi olla myös liian myöhäistä hänen yrityksensä kohdalla.

Onneksi se oli vain unta. Laitoin aamukahvit porisemaan ja avasin netin.