Ollessani lapsi, äitini lausui tuon otsikossa olevan värssyn kaataessaan pihasaunassa kylpyvettä päähäni ”voi ku olis viulu ja voi ku osais soittaa!”. Ehkä jo tuolta ajalta on mieleni sopukkaan jäänyt kytemään ajatus siitä, että jos sinulla on viulu niin voit myös oppia soittamaan sitä. Sillä ilman viulua jäät ilmaviulistiksi.

Usein meitä kuitenkin vaivaa omituinen suorittamisen pakko ja epäonnistumisen pelko. Ehkä pelon juuret kietoutuvat ihmisten tapaan asettaa taitoja paremmuusjärjestykseen. Ja tietysti jokainen meistä haluaisi olla, jos ei nyt paras, niin ainakin kohtalaisen hyvä tekemisessään. Sillä auta armias, jos en heti osaa tai jos tulee moka! Jos vaikka sormi lipsahtaa sentin viereen ja soittimesta tulee väärä ääni, suoritus epäonnistuu. Maailma romahtaa ja tuho on varma. Noinko se menee?

Itsemyötätunto, armollisuus itseä kohtaan ja ”moka on mahdollisuus”, ovat teesejä jotka pelastavat. Minulla on ystäväni kanssa duetto, jonka nimesimme nimiemme alkutavujen mukaan RiMa:ksi. Meillä on, hurjasta treenaamisesta ja täydellisyyden tavoittelemisesta huolimatta (heh hehe), ajatuksena se, että voimme itse asettaa oman rimamme juuri sille korkeudelle kuin haluamme. Toistaiseksi rima on pysynyt ylhäällä, vaikka rehellisyyden nimissä se on heilunutkin joskus vimmatusti. Hengissä olemme selvinneet jokaisesta esiintymisestä.

Jos haluat oppia uutta, opettele. Jos haluat juoksijaksi juokse, jos laulajaksi laula, jos viulistiksi hommaa viulu ja aloita treenaaminen. Unohdetaan epäonnistumisen pelko ja päätetään testata. Kun on jalat maassa ja pää pilvissä ei korkealta putoa.

Tätä ajatusta pyrin soveltamaan elämässäni, myös maalatessani tauluja. Pyrin kuvastamaan kankaalle tunnetiloja. Onnistun vaihtelevasti. Mutta se hetki kun katsojan sielussa liikahtaa tunne, hänen katsoessaan maalausta. Kun piiloon säilötty suru, toive, rakkaus tai pettymys nousee pintaan, SE hetki on ainutlaatuinen. Silloin tiedän harjoitteluni kannattaneen.

Mokaaminen ei ole noloa. Se on noloa, jättää yrittämättä vaikka haluaisi.